Kuulin kerran kuinka eräs ystäväni haikaili elämäni perään - hän unelmoi helpoista talvista ja aurinkoisista kesistä täällä 'maaseudun rauhassa'! Niin minäkin! Kun kannan puita sisään lähes kolmenkymmenen asteen pakkasessa ja toivon saavani uunit edes vähän lämpimiksi, unelmoin helpoista talvista. Ja kun kaivan tietä rapulta autolle haaveilen todellakin lämpimistä kesistä - jatkuvat lumityöt alkavat vähitellen tympiä ja vanhan talon vetoisat nurkat ärsyttävät väkisinkin tuulisena ja kylmänä talvena!
Mutta mistään hinnasta en vaihtaisi elämääni ystäväni kanssa! En oikeasti kaipaa kerrostalon helppoutta tai kaukolämmön ihanuutta. Kyllä meidän hakelämmitys toimii ja kun kakluuneihin saa tulen tuntuu sisällä kotoisalta ja mukavalta. Välillä toki tuntuu, että minä olen kolan varressa ja isäntä traktorilla auraamassa jatkuvasti. (huom. työnjako: konehommat tekee isäntä ja manuaaliset työt minä:))
Kanat ei tietenkään pääse tällä kelillä ulos. Ja kun pakkaset laantuu, tulee voimaan 'ulkonaliikkumiskielto' eli lintuinfluenssan vuoksi eivät varmaan pääse pihalle ennen kesäkuuta... Mutta muuten matkustelevat. Säikähdin tosi kovin, kun viikonloppuna munahihnalta tulla pöllähti kokonainen kana munan sijasta! Hieman siinä toisiamme tuijotimme enkä tiedä minne raukka luuli hihnaa pitkin pääsevänsä, mutta siihen se loppui se matka - lyhyeen kuin kanan lento konsanaan. Minä ohjasin rouvan säikähdyksestä toivuttuani takaisin kanalan puolelle enkä tiedä mitä hän reissustaan muille kanoille kertoi, mahtoi siinä kuitenkin juttua riittää:)
Voin kyllä rehellisesti tässä tunnustauta pesunkestäväksi talvi-ihmiseksi! Tämän talven auringon nouset ja laskut ovat olleet niin häikäisevän kauniita että on vaikea keksiä mitään mikä vetäisi niille vertoja. Ja lumi peittää armeliaasti kaikki leikkaamaatomat nurmikot, kitkemättömät kukkapenkit ja haravoimattomat lehdet - nyt kaikki on tasaisen kaunista ja minun pihani yhtä hoidettu kuin kaikkien naapureidenkin! Talvi on todella armollista aikaa! Tähän aikaan vuodesta ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa tekemättömistä töistä - aina voi sanoa, että on liian kylmä eikä kukaan väitä vastaan.

Ehkä nyt on juuri oikea päivä aloittaa luomukana blogin kirjoittaminen: tässä lähellä paloi eilen suuri kanala ja kaikki tiedotusvälineet ovat huomioineet asian. Tämä muistuttaa järkyttävästi siitä tosiasiasta, kuinka vähän maanviljelijän tai karjankasvattajan työstä on itsestään selvää tai itsestä kiinni. Kaikki tuntuu aina välillä olevan 'korkeimman kädessä' eikä itse voi oikeastaan päättää muusta kuin siitä että oman osuutensa tekee hyvin.

Niin hyvin kuin pystyy. JA aina voi paremmin. Aina on jokin uusi asia opittavana, jokin vanha asia parannettavissa, jokin tärkeä asia muutettavissa... aina. Koskaan ei voi sanoa olevansa valmis ja osaavansa kaiken.

Siinä on juuri tämän työn viehätys - ja rasite. Joskus haaveileekin työstä minkä voi jättää taakseen kun kello tulee neljä ja aloittaa ajattelemisen vasta seuraavana työpäivänä.... tai työstä jota voi koko päivän tehdä mekaanisesti ajattelen jotain aivan muuta. Tai työstä jonka tuloksen tietää etukäteen. Josta palkka tulee sovitun mukaan, säännöllisesti. Ehkä vähän sopimusten mukaan noustenkin. Jossa voin valittaa pomolle kun jokin ei toimi.

Tässä työssä en voi mennä kanoille sanomaan, että sopimusten mukaan minun tulotasoni pitäisi nousta 1,7 prosenttia, että munikaapas nyt hieman ahkerammin. Tai voin toki sanoa. Muttei ne kuuntele. Tai ainakaan noudata ohjeita. Ja kun rehunhinta nousee, öljyn hinta nousee, kiinteistövero nousee.... niin käteen jääkin yli 4 prosenttia vähemmän kuin eilen. Että sellaiset sopimukset.

Mutta eivätpä ne kanat rutisekaan jos tänään menenkin vasta puolelta niitä katsomaan. Jos olen niin huonolla tuulella etten jaksa huomenia sanoa. Tai jos puhun puhelimessa kun kerään munat... Samalla kotkotuksella ne tervehtivät minua ja yhtä innokkaasti ne seuraavat askeliani ja munivat tai eivät, riippumatta lainkaan minun tuulestani.

Ja ehkä minä sitten kymmenen vuoden päästä olen onnellinen kun työn monipuolisuus on pitänyt mielen virkeänä ja kropan toimivana. Ehkä muistisairaudet jättävät minut vähemmälle kun olen koko ajan oppinut joitain uutta ja ehkä olen joustavampi ihmisenäkin kun olen oppinut työssäni koko ajan ratkomaan ongelmia ja sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin. Ja ehkä on vain hyvä, etten pidä itseäni liian tärkeänä kun en kuitenkaan voi kaikesta päättää.